|
Post by Emma on Jul 23, 2013 21:37:06 GMT 2
Tähän päiväkirjaan voi kirjoittaa kuka tahansa, vaikka naapurin kärttyinen mummelikin!
|
|
|
Post by Emma on Aug 3, 2013 23:30:28 GMT 2
Rebekka nousi tallipihalla Kamun selkään, ja ilmoitti lähtevänsä tunnin maastolenkille. Kello oli kolme. Hän kertoi Emmalle reitin mistä aikoi kulkea, ja varmisti että kännykkä oli mukana ja täydessä akussa. Hänen taskussaan oli myös hieman heppanameja, mikäli Kamu päättäisi hänet jättää johonkin pensaikkoon, saisi Rebekka ruunan helposti kiinni.
Tyttö komensi harmaan vuonohevosen liikkeelle, ja otti suunnakseen pellon. Siitä pääsisi helposti metsään. Hetken käveltyään tyttö keräsi ohjat ja hoputti niskuroivan Kamun raviin. Hän istui ruunan mukavassa ravissa ja nautti olostaan.
Metsään päästyään Rebekka hiljensi käyntiin ja antoi pitkää ohjaa. Kamu yritti aina välillä napata matkaevästä, mutta muuten matka sujui leppoisasti. Rebekka vilkuili aina välillä kelloa, ja varmisti että pääsisi kotiin ajoissa. Hän oli aivan aikataulussa, mihinkään ei ollut kiire.
Kun maastolenkkiä oli enään vartti jäljellä, päätti Rebekka ravata hieman. Kamu nosti laiskan ravin, ja tyttö näpäytti hieman pohkeen taakse raipalla. Vuonohevonen ryntäsi laukkaan, pysähtyi äkisti, ja nousi pystyyn. Rebekka nojasi eteenpäin, mutta kuitenkin siinä kävi niin. Kamu kaatui, rusentaen Rebekan alleen. Tytön kivunkinjahdusten saattelemana ruuna nousi nopeasti ylös, ja pinkaisi säikähtäneenä laukkaan, eksyen kokonaan polulta. Rebekan jalka jäi jalustimeen kiinni, ja tyttö raahautui perässä, lennähtäen aina välillä puuta päin tai saaden kipeän osuman pillastuneen hevosen kaviosta. Tyttö yritti saada hevosta pysähtymään, epäonnistuen kuitenkin karvaasti. Rebekan pää oli osunut monta kertaa niinkin lyhyen ajan sisällä puihin, ja taju alkoi pikkuhiljaa pimenemään. Äkkiä jalustin irtosi jalasta, ja tyttö paiskautui suurta mäntyä päin verisenä sekä tajuttomana.
Tallilla Emma alkoi huolestumaan. Rebekan oli pitänyt olla paikalla jo puoli tuntia sitten. Ei ollut hänen tapaistaan myöhästellä maastossa. Kuitenkin tallin omistaja pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Varmasti Kamu vain hidasteli, ja matkassa kesti kauemmin. Emma yritti soittaa Rebekalle. Vastausta ei kuulunut. Hiljaisuus.
Kolme tuntia oli kulunut lähdöstä, eikä Rebekasta tai hevosesta kuulunut mitään. Nyt Emman oli pakko lähteä etsimään. Hän nappasi Minni-koiran hihnaan, ja lähti seuraamaan reittiä minkä Rebekka oli sanonut. Mitään ei näkynyt pitkään aikaan, ja Emma huolestui toden teolla. Jotain oli sattunut. Aivan varmasti oli.
Hetken päästä pusikosta kuului ryminää. Emman näköpiiriin ilmestyi vauhkoontunut vuononhevonen, varustettuna ja vailla ratsastajaa. Ainoa merkki ratsastajasta oli yksinäinen saapas mikä roikkuu jalustimesta. "Kamu!" Emma henkäisei, helpottuneena nähdessään hevosen. Hän tarkisti Kamun, ja huomasi sen selän ja satulan olevan aivan mutainen, aivan kuin se olisi kaatunut. Oliko niin tapahtunut? Että Kamu oli noussut pystyyn ja kaatunut, jättäen Rebekan alleen? Entä missä olisi Emman tytär nyt? "Rebekka!" Emma huusi. "Rebe! Kuuletko!" Vastausta ei kuulu. Neljä tuntia oli kulunut, kello on seitsemän. Emma ei kestä enään.
Hetken päästä Pajupuron ratsastuskoulun pihalla on kolme poliisiautoa sekä kaksi koirapartiota. Paikalla on myös kaksi hätääntynyttä vanhempaa, kaksi yksityisenomistajaa, sekä kaksi nuorta aikuista. Partiot lähtevät matkaan, ja koirat seuraavat innokkaina Rebekan hajujälkeä. Emma ei lähde Jannen ja yhden koirapartion mukaan. Jalat eivät kanna, nainen pystyy vain istumaan ja odottamaan. Odottamaan epätietoisena, epävarmana siitä mitä kävi. Epävarmana siitä, että oliko hänen tyttärensä edes hengissä.
Viisi tuntia on kulunut siitä kun Rebekka viimeksi nähtiin, kello oli jo yhdeksän. Emma säikähtää hänen puhelimensa soidessa. Tuntematon numero. Voisiko se olla Rebekka, jonka oma kännykkä meni rikki, ja joka yrittäisi nyt soittaa apua? Kuitenkin puhuja on miesääni. "Löysimme tytön", miesääni sanoi, ja Emma ei tajunnut asiaa. "Anteeksi, olette tainneet soittaa väärään numeroon.." itkuinen nainen sanoo. "Löysimme tytön! Hän on tajuton ja yltäpäältä veressä, mutta hän hengittää", mies sanoo uudelleen, ja nyt Emman ilme kirkastuu. "Te- te- te lö- löysitte Re-rebekan?" hän sopertaa, ja sydän hypähtää kurkkuun. "Tuomme hänet sinne, tästä ei ole pitkä matka autolle.." mies sanoo, ja pian puhelu katkeaa. Hämmentyneenä Emma jää paikoilleen, puristamaan puhelinta korvalleen.
Nainen havahtuu auton ääneen. Hän pinkaisee ylös ja juoksee kohti poliisiautoa, jonka takapenkillä hän huomaa tutun tytön. Tyttö makaa liikkumatta sekä elottoman näköisenä kahden miehen sylissä, mutta hän on Rebekka. "Rebe.." Emma kuiskaa irroittaessaan varovaisesti ratsastuskypärän. Tyttö on aivan eloton, ja vain pieni vatsan nouseva ja laskeva liike kielii elämästä. Emma purskahti kyyneliin. Hänen pikkutyttönsä oli löydetty.
Ambulanssi saapuu pian paikalle, ja se huristaa aivan yhtä pian pois, nyt vain edelleen tajuton Rebekka sekä Emma kyydissä. Emma katsoo tyttärensä verisiä kasvoja. Silmät ovat kiinni, suu hieman auki. Huulesta vuotaa verta, samaten nenästä sekä otsasta. Niskasta valuu myös, kuten myös käsistä sekä ratsastushousujen rikkinäisistä polvista. Toinen silmä näytti siltä että siitä tulisi musta silmä, ja haljennut huuli kaipaisi tikkausta.
Emmalta kiellettiin pääsy pidemmälle sairaalaan. Nyt hän odotti vain sitä hetkeä että kaikki lääkärit olisivat jättäneet Rebekan rauhaan, ja että nainen saisi tavata tyttärensä. Rebekka oli herännyt, ja hänelle oli selitetty hänen pudonneen hevosen selästä ja olevansa nyt sairaalassa. Vihdoinkin huoneen ovi aukeaa, ja Emma päästetään sisään.
"Rebekka.." Emma kuiskaa hymyillen, ja muutama kyynel putoaa tämän poskilta Rebekan päälle. Tyttö kurotti varovasti, ja pyyhkäisi ne pois. "Muistatko mitään mitä tapahtui?" nainen kysyi. "Joo.. Kamu nous eka pystyyn ja.. Kaatu mun päälle.. Ja.. Sit se säikähti.. Ja lähti laukkaan ja mä... Jäin kiinni.. Jalustimeen.." Rebekka selittää, pitäen aina välissä taukoja muistellakseen. Tyttö irvistää kivusta, muistotkin tuntuvat sattuvan. "Kaikki on hyvin.. Vain olkapääsi meni sijoiltaan, etkä saanut aivovauriota. Pääset huomenna kotiin!" Emma hymyilee, ja halaa varovasti tytärtään. "Hyvä juttu. Mä haluun tietää satuttiks Kamu itteään.." tyttö toteaa hieman poissaolevasti, varmaan vielä vähän lääketokkurassa. Emma nauraa, aina Rebekalla oli hevoset mielessä!
|
|